Timantteja hangessa

Mieleeni muistui kaksikymmentä viisi vuotta sitten tapahtuneet asiat. Olin tuolloin opiskelemassa Korpilahdella. Menossa oli avioeroprosessi ja kaikki tuntui turhalta. Pimeä talvi säesti epätoivoisuuttani, mietin: selviänkö tästä. Silloin yhtenä myöhäisenä iltana, kun kävelin opinahjosta asunnolleni, näin hangessa kimalletta. Jääkiteet loistivat kuin timantit pimeässä, kun kuunvalo kävi niihin. Jostain syystä se teki minut käsittämättömän onnelliseksi. Tuosta välikohtauksesta, missä valo hyökkäsi pimeyttä vastaan, alkoi toipuminen elämään. Usein lähdin iltasella ulos kävelemään, etsimään jalokiviä. Niitä löytyi ja alkoi vähitellen näkyä vuorokauden ajasta riippumatta pinnoilla kuin pinnoilla.

Tapaus oli niin ihmeellinen, että se on pakottanut minut miettimään kaikkea uudesta näkökulmasta. Jotakin suurta ja voimakasta, joka pitää meistä huolta synkimmilläkin hetkillä täytyy olla olemassa. Aina ja kaikkialla se ei saa puheenvuoroa, mutta se ei sulje pois mysteeriä. Joskus pimeys kestää vain liian kauan ja pelastus myöhästyy. Minun tapauksessani se tuli kreivin aikaan. Odottaminen on kannattanut, kuten runossani kerron, on minusta tullut jo isoisä. Olisin vajaa tästä kokemuksesta ilman jäärihkamaa. Niin rihkamaa, sillä eipä hangen koruista kanissa paljoa makseta, ei niillä ole arvoa arjen maksuvälineinä.

Kannattaako tuota voimaa pukea johonkin tiettyyn muotoon? Sitähän on yritetty ja se on synnyttänyt erimielisyyttä, jopa sotia. Aatteiden ja uskontojen kannattajat ovat pitäneet omaa tulkintaansa parhaana ja omaa pelastustaan niin oikeana, että ovat lopulta tappaneet toista tulkintaa kannattaneet. Näin hangen timanteista on tullut veriuhreja eikä se ole palvellut kenenkään etuja, ei pelastanut ketään synkästä yöstä elämään. Siksi jätän tulkinnat sikseen ja olen pelkästään kiitollinen siitä, mitä näin kauan sitten pimeässä yössä. Tuo muisto kannattaa yhä elämää. Ja sitten runo:

 

Timantteja hangessa Silloinkin joku piti minut elossa, kun avioero repi maailmasta kuiskien korvaan unohduksen ihanasta syvästä unesta. Silloin kimalsi lumessa kiteet kuin timantit. Ne toivat takaisin elämään, vähäpätöisimmistä vähäpätöisimmät. Ne saivat odottamaan ja sitten taas toivomaan ja ajan sivujen kääntyessä on tullut minusta isoisä.

En tiedä, tekeekö runo kunniaa tapahtuneelle. Onpahan hetki kuitenkin arkistoitu ja joskus se voi esiintyä paremmin edukseen, pukeutua koreampaan asuun. Tosin ehkä on parasta, että vaatimaton sävy ja asu ovat esillä. Se vaatettaa kontrastia. Liika hangen koristelu voisi viedä pieniltä jalokiviltä särmän.

Copyright 2011 Yelling Rosa Production®

Viideskymmenesyhdeksäs vuosi alkoi

Viideskymmenesyhdeksäs vuosi alkoi siitä, mihin kahdeksas vuosi loppui: pahanenteilevä kolina ja kalske kuuluvat kiintolevyn pyöriessä pöytäkoneeni kotelossa. Ei siinä tarvitse soveltavaa tiedettä, kun sanon sen tietävän kuolemaa. Siksi olen ottanut nopeasti kaikista tärkeistä tiedostoista varmuuskopiot ja siirtänyt sellaisia tiedostoja, joita uskon pian tarvitsevani läppäriini. Tosin minulla on varmuuskopio koko kiintolevystä. Kopio sisältää kaikkien koneella olevien työtiedostojen lisäksi ohjelmat ja rekisterimerkinnät. Silti en varauksetta liputa koko kiintolevyn sisällön palauttamiselle, sillä en ole koskaan onnistunut niin, ettenkö olisi joutunut rustaamaan käsin Windowsin rekisteritiedostoja. Aikaa on kulunut niin paljon, että asennustiedostojen ajaminen olisi ollut helpompaa, koska rekisteritiedot päivittyvät silloin automaattisesti.

Uudelleen asentamisessa on myös hyvät puolensa. Silloin pääsee turhista ohjelmista eroon ja kone pysyy nopeana. Turhakkeita on päässyt kertymään. Varsinkin viime viikkoina olen etsinyt auttavaa ohjelmaa kotisivun tekoon. Sellaista ei ole löytynyt ja käsin koodaaminen on edelleen parasta terapiaa hyvien sivujen synnylle. Jossain vaiheessa paljon automaattitoimintoja sisältäville web-editoreille tulee seinä vastaan. Silloin hihat on käärittävä ja mentävä raivaamaan koodirisukkoa paljain käsin. No, näin sivuihin saa persoonallisen leiman. Käden jälki näkyy.

Uskon kiintolevyni romahtavan tulevana viikonloppuna. Se on sitten toinen kerta vuoden aikana. Harmittaa alkaa koko ruljanssi alusta, kun tietää siinä kuluvan paljon kahvia ja tupakkaa ennen kuin kirjoittimet, varmuuskopioasema, musiikkilaitteet ja ohjelmat sekä työtiedostot taas pyörivät. Kaukaa viisaana olisi pitänyt panna ylös kaikki asennusjipot, joita netistä on vuoden aikana etsinyt. Jotenkin sellainen aina jää, kun ihminen tahtoo elää hyvässä uskossa ja ei usko heti kohta uuden levyrikon mahdollisuuteen. Silti kuinkahan monesti ihmiset pysähtyvät ajattelemaan, että koko tekniikka on enemmän tai vähemmän ylibongattu juttu. Tietokoneen parissa vietetystä ajasta kuluu leijonan osa kaikkeen muuhun kuin itse työntekoon. Firmoissahan se vielä menee, kun mikrotukihenkilöt ratkovat ongelmia, mutta yksinäiset sudet joutuvat raapimaan vain päätään ja tulemaan toimeen omillaan eikä se aina ole kovin paljoa uuden ongelman edessä.

Olisin vallan onnellinen mies, jos voisin vain kirjoittaa ja päivittää kotisivujani ilman tietotekniikan kanssa painimista. Olen haaveillut, että tietyn osaamistason jälkeen jää enemmän aikaa niille tehtäville, minkä vuoksi tietokoneet ovat tehty. Niin ei tule käymään, sillä kehitys vilistää koko ajan eteenpäin ja uutta oppimista syntyy päivittäin. Siihen on vastattava tai jää vähitellen pois kyydistä. Kotisivujen kohdalla koodit ja tekniikat kehittyvät koko ajan eikä pian osaisi päivittää sivuaan, jos ei jatkuvasti seuraisi muutoksia. Esimerkiksi HTML-koodi on uudistumassa kokonaan. Tietysti tämä on oma valinta. Jos tekniikka ei olisi niin kiehtovaa, en istuisi niin paljon sitä pohtimassa. Seuraavaksi panen maaten.

Tässä on yö ehtinyt pitkälle, kun tätä artikkelia ennen tutkin Wordpress-palvelun pystyttämistä omalle sivulleni. Minulla on ollut virtuaalipalvelin vuoden alusta, mutta en ole vielä ottanut sitä julkisesti käyttöön vaan pidän sivujani vieraalla. Oma palvelin mahdollistaa tietokantojen käytön. Olen niiden kanssa noviisi, joten tulevat kuukaudet mennevät uutta opiskellessa blogiartikkelien ja runojen kirjoittamisen sijasta. Ei mahda mitään, mutta ehkä jo ensi vuonna … no, eipä se taida muuttua … ensi vuonnakin opiskellaan uusia asioita.