Ärsyttävä asiakas

Tällaista jälkeä syntyi kuppilassa toissa viikolla. Kaupan puolelle mennessäni eräs henkilö puhui puhumastakin päästyään. Hänen äänensä oli vielä kireä ja korkea. Suunniteltu asiakaskierto takasi sen, että olimme tuon tuosta samoja tuotteita valitsemassa. Puoliso kuunteli toista osapuolta kuin häntä olisi piiskattu paljaalle selälle mattopiiskalla. Mitä enemmän tuota pälpätystä kuuli sitä kovaäänisemmältä se kuulosti. Huonoksi onnekseni pariskunta tuli vielä istumaan viereiseen pöytään ABC –ravintolassa. Korvissa soi vielä heidän jätettyään minut hiljaisuuteen. Kokemusta sulatellessani kirjoitin alla olevan jutun muistikirjaani.

Voit suurentaa kuvaa klikkaamalla sitä hiiren osoittimella.

En yleensä säikähdä vähästä, mutta nyt minua vietiin kuin teurassikaa narussa. Samalla mietin, että kyllä tällaisia ärsyttävän puheliaita löytyy niin miehistä kuin naisista. Merkillisintä ilmiössä on se, miten he osaavat joka lauseella piestä kuulijaa aina enemmän ja enemmän, joka tapauksessa yhtä paljon kuin edellisellä lauseella. Se luo tuon ärsyttävyyden jatkumon. Tietysti myötäelin enemmän mahdollisia häiriötilanteita mielessäni, mistä jutulle tuli yleispätevyyttä. Ei tuo yksi poloinen vielä saanut korvissani terästasoja soimaan.

Muistikirjassa tuon jutun nimi on Ärsyttävän puhelias, mutta lopullisessa versiossa nimeksi tulee Ärsyttävä asiakas, mikä antaa edelleen enemmän kaikupohjaa puheripulin riivaamien ihmisten vaikutuksesta elämän eri tilanteissa.

Voit lukea lisää runojani osoitteessa http://yellingrosa.com/runot01.htm

Hyvää alkanutta viikkoa ja riittävästi hiljaisuutta korville ja sitä kautta mielen toimivuutta. Pahinta on se, jos keskittyminen alkaa olla mahdotonta.

Miksi kuvat eivät näy tässä blogissa

Kuvani katosivat tästä Yelling Rosan Bloggerista, kun muutin kuva-asetuksia GooglePlussassa (Google+). Nykyään kaikki Googlen palvelut ovat synkronoitu keskenään. Olin kyllä tietoinen tästä synkronoinnista, mutta en olisi osannut kuvitella näin perustavanlaatuisia seurauksia kuin nyt. Seuraavaksi tietysti googlasin ohjeita. Minua neuvottiin ensimmäiseksi palauttamaan kuva-asetukset GooglePlus –profiilissani ennalleen. Jos tämä ei auta, minua neuvottiin kopioimaan manuaalisesti linkit HTML –koodiin blogini sisällä.

Kumpikaan toimenpiteistä ei palauttanut kuvien näkyvyyttä tähän blogiini. Ohjeiden kolmas toimenpide olikin hyvin tarpeellinen. Siinä kehotetaan lataamaan kaikki kuvat blogiartikkeleihin ja blogisivuille kuvien alkuperäisistä lähteistä. Minun kohdallani tämä kestää viikkoja, koska kaikki kuvat eivät enää ole edes tietokoneeni kovalevyllä, vaan osa niistä on poimittava varmuuskopioista. Kuvia ladatessani minun on vielä selvitettävä jokaisen kuvan tiedostonimi, mikä selviää vertailemalla kuvien tiedostonimiä ja blogini HTML-koodia. Ilman tätä kuvat eivät välttämättä tule oikeisiin paikkoihin blogiartikkeleissa.

Pahoittelen virheestäni aiheutuvaa harmia teille ja samalla toivon, ettei kukaan toinen joudu kokemaan tätä lisävaivaa. Se on parhaiten vältettävissä sillä, ettei muuta GooglePlussassa kuva-asetuksia, jos haluaa bloginsa kuvien näkyvän edelleen. Ehkä on olemassa jokin keino, millä tämän Googlen palveluiden kuvasynkronoinnin voi purkaa. Sen selvittämisessä mennee kuitenkin varmasti luvattoman paljon aikaa, mitä meillä ihmisillä ei ole rajattomasti.

Puute ja kurjuus

Mikään ei ole niin
lähellä kuolemaa
kuin puute ja kurjuus.
En näe niissä mitään
jalostavaa tai puolusteltavaa,
sitä että köyhät ovat laiskoja,
ja aiheuttavat itse tilansa.
Sillä jos joku jättää taakseen
viheliäisyyden,
se ei ole todistus yrittämisen
voimasta,
vaan poikkeus säännöstä.
Jos tuo irtautuminen pulasta
olisi sääntö,
kyllä joka ihminen hyvästelisi
köyhyyden vitutuksen.
Jos et usko,
pane itsesi ikuiseen
ahdistukseen.
©Yelling Rosa
15/1 -14

Jälkikirjoitus:
Tiedän, että heti luettuasi tämän toteamukseni, aloitat hyökkäyksen etsimällä vikoja minusta, koska et halua sanomani olevan totta. Sen myöntäminen sekoittaisi kaikki ajatusmallit.

Jos pääset minun haukkumisesta toteamalla, että tuo väittämähän nyt oli vain yksi väittämä miljardien joukossa, mutta silti sanani rasittavat sinua, palaat peruskäsityksiin kysymällä, miksi köyhät sitten hymyilevät. Eikö se juuri todista, että he ovat tyytyväisiä oloonsa. Sehän todistaa, etteivät he pane tikkua ristiin asioiden parantamiseksi.

Johon minä totean, ettei kysy ole tyytyväisyydestä, vaan ihmisen ensimmäisen perustarpeen, eloonjäämisen, tyydyttämisestä. Jos ei mistään näkyisi valoa, johtaisi se lopullisesti pimeydessä vaeltavan eläjän kuolemaan.

Ehkä nyt toteat minun olevan hullu ja jätät asian sikseen tai vedät radikaalin kortin pakastasi esittämällä, että köyhien pitäisi puolustaa oikeuksiaan, kun hymykään ei ole aitoa. Lisäät vielä, vaikka kuolemaan asti, mikä ei ole sinun tapaista, koska et kannata väkivaltaa, mutta haluat pitää vanhan käsityksesi: jokainen on oman onnensa seppä.

Ei vieläkään, ystävä hyvä, ole todistus köyhyyteen tyytymisestä, eikä siitä, että kurjuuden lapset olisivat jalosydämisiä. Ihmistarpeiden ykkönen jää toteutumatta, jos kaatuu taistelussa köyhyyttä vastaan. Samalla vaikeutuu omaisten elämä ja toivo siitä, että joku lähimmäisistä kuuluisi siihen minimaalisen mitättömään poikkeusryhmään, jonka onnistuu jättää köyhyys, ja ehkä tarjota apua loppuperheelle. Ä-ää, ennen kuin sanot lisää niin ei toivomisessa ole mitään väärää, vaan sehän on nyt sitä yrittämistä, jota olet niin kauheasti puolustanut vapauttajana ja minkä puuttumista köyhien kohdalla surkutellut. Ydin olikin se, että se ei koskaan riitä. Poikkeus, kun ei ole edes säännön osa, vaan siitä irrallinen ilmiö. Jos et usko, lue tilasto-oppia.

On se, kun kaiken joutuu selittämään. Jos tämä olisi jatkunut, niin seuraavaksi tuo ihminen olisi kysynyt: “Missä sitä köyhyyttä sitten on”? Siihen olisin vastannut: maailmassa, maailmassa hyvinkin köyhyyttä on enemmän kuin vaurautta, vaikka ei välttämättä juuri sinun kadullasi.