Istuin eilen illalla kauppareissun yhteydessä Arnoldsissa vanhan opettajaystäväni pöytään. Hän oli juuri lukenut Jungnerin Outolintu-kirjan ja oli poissa tolaltaan. Hänen mielestään mies eli jossakin ihmeellisissä sfääreissä eikä omannut realistista kuvaa suomalaisesta arjesta. Jungnerin mielestä, kaverini kertoi, suomalaisella työmiehellä on rahaa pankissa, hän tekee työnsä ja menee ruokatunnilla kahvilaan keskustelemaan kavereidensa kanssa purjejahdeista. Kaverini X vetosi myyjiin, bussinkuljettajiin, myymälöiden kassoihin, jotka kaikki tekivät työtä pienellä palkalla ja ottivat kuitenkin vastaan asiakkaiden huonotuulisuuden ja valitukset. X kertoi kirjassa olleen myös sellaisen kohdan, että Jungner oli keskeyttänyt Ylessä ollessaan kokouksissa puhujan, kun hän itse oli saanut selville, mikä puhujan asia oli ollut. Outolintu ei ollut käsittänyt tehneensä mitään väärää ennen kuin joku hänen psykologikaverinsa oli neuvonut, ettei näin saisi tehdä. Vielä X:ää ihmetytti se, että Jungnerille oli vasta rippikoululeirillä – jos nyt muistan oikein – selvinnyt se, että kuivauspyyhettä käytetään kuivaamiseen eikä likaisten astioiden esipuhdistamiseen.
Itse en ole kirjaa lukenut, mutta olen seurannut televisiohaastatteluja, joissa Mikael on esiintynyt. Olen saanut sen käsityksen, että hän yrittää levittää Suomeen amerikkalaista media-, johtamis- ja markkinointikulttuuria. Jotkin hänen puheensa suomalaisen työtätekevän arkitodellisuudesta ihmetyttävät. Toki on sellaisia palkallisia, joilla on varaa ostaa osakkeita ja tehdä sijoituksia eikä varatontakaan työmiestä voi estää näistä asioista puhumasta, mutta kuva on ainakin epätarkka. Suomessahan elää Stakesin vuonna 2006 tekemän tutkimuksen mukaan yli 600.000 ihmistä suhteellisen köyhyysrajan alapuolella, http://yp.stakes.fi/NR/rdonlyres/69616D6B-BC2A-4885-8B94-1703B70CE30C/0/066moisio.pdf Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kahden aikuisen kotitaloudella suhteellinen köyhyysraja on hieman alle 1 500 euroa kuukaudessa, yhden lapsen yksinhuoltajalla 1300 euroa kuukaudessa ja kahden vanhemman ja kahden lapsen perheellä raja on 2 100 euroa kuukaudessa. Jos yhdellä aikuisella on 750 euroa käytettävänään kuukaudessa, ei hän varmaankaan ensimmäiseksi ole hankkimassa purjevenettä. Kyllä nuo rahat kuluvat elämiseen: vuokriin, sähkö- ja vesimaksuihin, vaatteisiin ja ruokiin. Tilanne ei ole vuodesta 2006 parantunut vaan suhteellisen köyhyysrajan alapuolella elää yhä useampi ihminen vuonna 2010. Jo vuonna 2007 tilanne oli seuraava: Pienituloisiin kotitalouksiin kuului vuonna 2007 noin 708 000 henkilöä, mikä oli 55 000 henkilöä enemmän kuin vuotta aikaisemmin, http://tilastokeskus.fi/til/tjt/2007/tjt_2007_2009-01-19_tie_001_fi.html. Nyt suhteellisen köyhyysriskissä on 900.000 suomalaista, http://www.tekry.fi/web/pdf/misc/PP_2010/Palola_Elina.pdf
Keskustelu Mikael Jungnerin Outolintu-kirjasta ja hänen opeistaan ja väitteistään sattui sopivasti, sillä se pani minut realisoimaan eilisen blogikirjoitukseni Oikea kuva köyhyydestä pelastaa maailman. Sitä kirjoittaessani muistelin erilaisia lausumia, joita poliitikot ja jotkut parempiosaiset ihmiset ovat lausuneet julkisesti ja yksityisesti minulle. Pohdin niiden ja tavallisten kansalaisten kertomuksien välissä olevaa juovaa. Se oli niin merkittävä, että voi puhua vääränlaisesta köyhyyskuvasta. Nyt eri tutkimusten luvut osoittavat, että olin oikeassa spekuloinnissani. Joku voi kysyä, miten voi olla väärä kuva köyhyydestä. Siihen on helppo vastata, kuten edellä mainitsin, on aika rajallista, mitä 750 eurolla kuukaudessa tekee. Tekemismahdollisuudet eivät parane sillä, että asialla spekuloidaan. Valitettavasti sellaiseen sorrutaan melko usein.
Kirjoitin eilen, että en usko ihmisten olevan pahoja. Heidän näkemyksiinsä vain vaikuttavat elämänkatsomukselliset argumentit. Ne ovat niin voimakkaita, että niitä helposti pitää realistisina. Olen seurannut sukulaisperheitäni, joissa laiskuus on esitetty köyhyyden syyksi. Nämä ihmiset todella uskovat tähän kuvaan eivätkä siten katso asiakseen muuttaa asennoitumistaan epäonnisempaan läheiseen. Tilanne on monimutkainen, sillä toisenlainen lähestyminen panisi vaakalaudalle kokonaisen elämisen järjestelmän, mikä taas aiheuttaisi sekaannusta ennen kuin uusi kuva vakiintuu käytännössä. Moni vetoaa vääränlaisiin poliittisiin ratkaisuihin eivätkä siksi koe köyhyyttä heille kuuluvaksi ongelmaksi. Oikeistossa puhutaan, että veropolitiikalla pystytään edistämään toimeliaisuutta, joka taas lisää työmahdollisuuksia ja näin kasvattaa ihmisten tuloja. Vasemmalla ajatellaan päinvastoin.
Oleellista ei ole se, kuka on oikeassa vaan se, että tilanne nähdään sellaisena kuin se on. Suuri osa pelkästään Suomen väestöstä, miltei miljoona ihmistä, elää absoluuttisessa köyhyysriskissä ja tutkijoiden mielestä vähävaraisuus ja mahdollisuudet entisestäänkin vähentyvät. Lisäsi on muistettava, että on kymmeniä tuhansia ihmisiä, joiden tulot ylittävät juuri suhteellisen köyhyysrajan. Tämän sisäistämiseen ei tarvitse olla nero. Samalla, kun kolmas maailma kehittyy ja teollistuu kuilu rikkaiden ja köyhien maiden välillä kutistuu. Näin rikkailla mailla on vähemmän kansallista pääomaa jaettavanaan kuin ennen. Kulutus puolestaan takaa sen, että luonnonvarat hupenevat ennätysvauhdilla. Niukkuus tietää sitä, että perinteiset ratkaisumallit eivät enää pure, ne eivät ole realistisia. Kulutuksen lisääminen ei muuta kuin lisää maailman taloudellista rähähdysalttiutta ja lisää köyhyyttä kaikkialla. Varsinkin, jos harrastetaan politiikkaa, jossa vain onnistujia palkitaan.
Juuri nyt, kun vielä on kulutusta ja tuotantoa, tuloerot kasvavat, koska osakeomistamista tuetaan ja johtavissa asemissa olevia työntekijöitä palkitaan osingoilla. Näiden epäkohtien poistaminen ei ole mikään edellytys vaan pakko. Ihmiskunnan on opittava jakamaan vähästä tai tuhouduttava. Tämän hyväksyminen vaatii rehellisyyttä. On katsottava tosiasioita silmiin. Köyhyys on todellisuutta ja se lisääntyy jatkuvasti. Se ei ole köyhien ihmisten laiskuutta vaan resurssien epätasaista jakamista ja tulevaisuudessa niiden kulumista.
Tietysti on mahdollista maailman tappiin asti puhua asian vierestä, vedota erilaisiin poliittisiin maailmankatsomuksiin ja uskontoihin, mutta on hyvä muistaa, että nämä aatteet ovat luotu silloin, kun ei ollut mitään tietoa luonnonvarojen hupenemisesta tai teollisuuden saastuttavuudesta. Ne olivat sen ajan mietteitä. Ne ovat kuitenkin kirjoitettu olettaen, että kuluttamisen lisääminen ja tätä kautta tulojen kasvaminen on ikuista. Marxismikin lähti ajatuksesta, että teollisuuden jatkuva kehittäminen toisi lopullisen ratkaisun taistelussa köyhyyttä vastaan.
Tietysti ei milloinkaan ole oikein, että osa ihmisistä pidetään köyhänä ja heiltä kielletään vaikuttamisen mahdollisuus ja luovuus oman elämänlaadun kohentamisessa. Tämä on ollut mahdollista, koska niin moni aate ja poliittinen ratkaisu pitää köyhyyttä köyhien itsensä aiheuttama eli on olemassa väärä köyhyyskuva. Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, missä tunteet eivät enää auta. Niukkuus on jaettava uudella tavalla tai ihmiskunta ajautuu vararikkoon. Tietysti tämä voi tapahtua nykyisellä tavalla eli yhä harvempi on osallisena varallisuudesta ja useampi saa kannettavakseen köyhyyden, mutta uusien tosiasioiden valossa voidaan ratkaista ongelma pitkäjänteisesti ja jaettava varallisuus tasaisemmin; ja tulevaisuudessa niukkuus.
