Esteettisen elämyksen kokemisen tielle on asetettu monenlaisia formuloita. Saavutettavuutta määrittävät ihmisen mieltymykset, jopa taiteen säännöt siitä, millainen muotokieli tuo parhaan ja jalostavimman kokemuksen vastaanottajalle. Sosiaalisuus ja aatemaailma rajaavat sitä, millaista taidetta pidetään moraalisesti oikeutettuna. Silti hyvin vähälle huomiolle on jäänyt se, että aivan arkipäiväiset asiat voivat olla vaivaamassa mieltä siinä määrin, että elämyksestä tulee lattea tai ei minkäänlainen. Osaksi ihmisen entiteetti koostuu sosiaalisista kytköksistä, mutta ei kokonaan. Ihmisellä on olemassa oma psykologis-individualistinen kenttä, jossa hänen korkein ajattelu tapahtuu. Sen määräytyminen on hänen sisäistä kasvamista ja valmistautumista kohtaamaan kuolema ja kaikki se, mitä on mahdotonta vastaanottaa kenenkään kanssa. Tämä alue on niin hienosäikeinen, että sen tapahtuminen on mahdollista vain otollisissa oloissa.
Usein jokin kriisi, joka koettelee voimakkaasti ihmisen tasapainoa, avaa ovet tähän mystiseen olemisen tasoon. Kuoleman tiedostaminen ja rajallisuus voivat järkyttää, mutta niiden takana on lopullinen vastaus. Se jää usein ilman kaikupohjaa jonkinlaiseksi utuiseksi ja unen kaltaiseksi, josta vastaanotetaan fragmentteja. Ehkä näin on hyvä, sillä liika ja yhtäkkinen tieto voivat olla turmioksi. Näin vain henkilöt, jotka todella janoavat tätä outoa tietämisen tasoa, saavuttavat kauneuden kokemisen pysyvän strategian. Lisäksi on suurena vaarana, että etsijä kuvittelee löytäneensä jotain arvokasta ja alkaa muutamien hajanaisten kokemusten perusteella rakentaa kauneuden olemassa olon korkeampaa periaatetta keksien selityksiä sille, mitä ei ole vielä empiirisesti kokenut.
Uskonnot ja filosofiat ovat pullollaan erilaisia kauneusselityksiä, jotka eivät kauan aikaa tyydytä ihmistä, joka koettaa oppeja seurata. Ne ovat puutteellisia, koska ne ovat syntyneet järkeilemällä, yhdistämällä eri tajunnan tason kokemuksia, kun puhtaassa kokemuksessa ei ole kyse järjestä. Se on siinä lähinnä haitaksi. Lapsenomainen rohkeus heittäytyä esteettisen kokemisen tielle on lähtökohta. Juuri siksi lopullista kauneutta on melkein mahdoton kokea, ainakin jos siitä koettaa tehdä jonkinlaisen kulutustavaran. Kauneus ei tule kutsumalla vaan sattumalta, kun kaikki on sille otollista.
Kauneuden kokemisen tiellä ovat juuri monet lainalaisuudet, jotka tekevät meistä niin kuuliaisia toisillemme, ettemme uskalla heittäytyä tuntemattomaan sillä tarmolla, joka olisi tarpeen. Kytkökset lähimmäisiin saattavat aiheuttaa jopa syyllisyyden tunnetta saavutetusta kauneuselämyksestä. Tässä tilassahan ihminen ei vertaa mitään mihinkään vaan on täysin heittäytynyt johdatuksen vietäväksi. Hän on unohtanut velvollisuutensa lähimmäisiään kohtaan, minkä muistuminen latistaa salamannopeasti tilanteen vain joksikin puolustuspuheeksi tai filosofis-sosiaaliseksi järkeilyksi, jossa perustellaan oikeutta omaan onneen.
Ei onni, joka on osa kauneuden kokemisen tilaa, mitään perusteluita tarvitse. Jos sellaista vaadittaisiin, onni olisi keksitty käsite ikään kuin henkisen oivaltamisen poliittista tai uskonnollista toimintaa, jossa täyttymys mitattaisiin tiettyjen määreitten toteutumisella. Ja kuitenkin kyse on siitä, miten Buddha kuvasi elämää, kun häneltä kysyttiin, mitä elämä on. Hän vertasi sitä tilanteeseen, jossa ihminen roikkuu rotkon reunalla viimeisillä voimillaan tietäen kohta putoavansa kuolemaan, ja silloin auringonsäde kultaa kielekkeen kiviseinämän niin, että kuoleva hetkeksi unohtaa kohtalon. Tuona vapautuksen hetkenä kaikki ennalta määrätty ja odotettu sekä kuvattu muuttuu silkaksi onnen tunteeksi, minkä saavuttaminen on melkeinpä aina sattuma. Ainakaan se ei tule sosiaalisen velvollisuuden kello kaulassa.
Kauneuden kokeminen on harvinaista. Silti olen tavannut ihmisiä, jotka ovat niin puhtaalla ja harmittamattomalla tavalla naiiveja, että he varmasti kokevat maailman rikkaasti ilman tunnontuskia. Lapsena meillä kaikilla on kauneuden kokemisen kyky. Valitettavasti tuo valmius katoaa iän karttuessa määritteiden vallatessa alaa mielissämme. Lopulta meistä tulee suorittavia sosiaalis-ekonomisia yksikköjä, jotka pyörittävät maailmaa, jossa elämme.
Tuo ennalta määrättävyys tekee maailmasta sellaisen kuin se on. Se ei ole sinänsä epäkaunis tai paha vaan ainoastaan kaavamainen. Tuosta säännönmukaisuudesta on tullut korvike puhtaalle kokemiselle, tila, joka tuo ihmisille ennen kaikkea turvallisuutta. Siksi se on tavoittelemisen arvoinen. Kaavamaisuus rauhoittaa mieltä ja poistaa stressiä, koska on olemassa säännöstö, jota noudattamalla ei tarvitse vaivata itseään, mennä uusille ja tuntemattomille urille. Kunnianhimo ja tekemisen tarve tulevat toteutetuksi valmiissa maailmassa metodeilla, joita voi nopeasti perustella muille ja tehdä näin itsensä ymmärrettäväksi ja sosiaalisesti hyödylliseksi.
Kauneuden kokeminen on yksinäistä puuhaa ja puhdistuminen yhtaikaa jonkun tai joidenkin kanssa on vielä vaikeampaa kuin yksin. Silloin tulee eteen dialogia, joka on aina kompromissien tekemistä. Kauneuden kokeminen, jota taide pyrkii edistämään, edellyttää kykyä sietää yksinäisyyttä ja syyllisyyttä. Avoin mieli ja viehätys uusiin elämyksiin auttaa tällä tiellä. Itse vasta opettelen avoimuutta.
