Jäkälän kuviot puussa

Tein antoisan pyöräretken. Kuvailin puunrunkoja, kiviä ja kantoja, koska etsin pintoja uuden valmisteilla olevan tyylipohjaisen sivuni mallineen taustakuvaksi. Tietysti ilmaisia pintoja voi kopioida netistä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että omalla sivulla pitää olla itse kuvaama pinta. Silti voi olla, että joudun tinkimään periaatteistani tässä suhteessa, koska kamerani erottelukyky ja muut ominaisuudet eivät ehkä riitä tarpeeksi terävään kuvaan. Joskushan tekstuuri rakennetaan muutaman neliösenttimetrin palasesta ja se suurennetaan moninkertaiseksi.

Makrokuvaus olisi mahtavaa, mutta välineet maksavat hunajaa. Luonnon yksityiskohdat ovat tutkimattomia ja aina arvaamattomia. Tänään ihailin jäkälien värikkäitä kudoksia puun rungoilla. Ehkä puut eivät ole niistä yhtä iloisia, vaikka luin puutarhapalstalta, ettei jäkälistä juuri haittaa ole. Niiden runsas esiintyminen voi sinänsä olla merkki puun huonokuntoisuudesta. Niiden poistaminen ei paranna sairasta puuta vaan siihen tarvitaan muita keinoja. Jäkälän voi poistaa esimerkiksi omenapuista juuriharjalla, http://olotila.yle.fi/piha/kasvit/puut-ja-pensaat/omenapuun-leikkaaminen-ja-jakalan-poisto

Siinä valon ja runsauden sateessa, minulle tuli mieleen, kuinka talvi ja pimeät illat ovat vaatimattomalla tavalla runsaita eli niitä pitää oppia lukemaan kuin ohjelmointikoodia, niin niistä tulee runoutta. Prameuden keskellä meinaa moni asia jäädä huomiotta niin kuin uskolliset kenkäni, jotka ovat palvelleet minua nurkumatta jo muutaman vuoden. En minä nytkään olisi niitä muistanut, mutta kokeilin erilaisia säätöjä kamerassani ja säätöjen vaihtamisen merkiksi otin muistikortille kuvan kengästäni. Kun näen kenkäkuvan, tiedän vaihtaneeni taas säädön. Vasta kun siirsin kuvia tietokoneelle, huomasin kuinka sympaattisilta tämä velikulta näyttää. Se tosin huomautti olevansa pölyinen eikä siksi haluaisi olla mallina. Höpötyksiä vastasin, sillä sinä ja veljesihän kävelette kanssani kangasmailla ja jänkällä, miten siinä voisi kiiltävänä selvitä. Sitä paitsi vastahan minä teidät puhdistin, kun kävimme lääkärin vastaanotolla. Joka päivä en lankkipurkkia avaa.

Silti en vuodenajoista luopuisi. Valossa maalataan panoraamoja ja syksyllä nyplätään maisemapitsiä. Sillä tavalla me kyllä osaamme olla tuottoisia, ainakin suurin osa meistä. Valitettavasti joillakin menee luu kurkkuun, kun lämpömittari tippuu alle nollan ja/tai pitää sytyttää lyhtyjä kulkemista varten. Silloin luovuudella ei tunnu olevan rajoja, kun kuulee niin monta syytä, miksi ei näe metsää puilta, syksyä kesältä. Mutta unohdetaan puheet muista vuodenajoista, kun kesä on tulossa ja annetaan kaikenlaisten kukkien kukkia. Kesällähän tarjonta on runsasta, mikä on fantastista. Voiko ihminen sille mitään, jos elää vain valossa. Sellaiset siskot ja veljet taisivat olla edellisessä elämässään karhuja.


JK. Kuvat suurenevat, kun niitä klikkaa hiirellä.

Ketä varten Webbi on

Kun ihmettelin, miksei ystäväni julkaise artikkeleitaan Webissä. Hän perusteli, ettei halua julkaista juttujaan, koska ne vain hukkuvat massaan eikä niitä kukaan lue. Toinen tuttu perusteli vaitioloaan sillä, etteivät hänen kirjoitukset ole tarpeeksi tasokkaita eikä hän sen takia kehtaa niiden kanssa tulla julkisuuteen. Mielestäni molempien kirjoitukset olivat tasokkaita ja huolella laadittuja.

Vastaavanlaisia argumentteja olen kuullut usein tuttavieni suusta, mikä on ihmetyttänyt minua suuresti. Jos Web onkin vaikea määriteltäväksi, yksi asia on varma. Se on tekijöidensä summa aivan samalla tavalla kuin elämä ylipäätään. Valitettavasti luontainen epävarmuus ja/tai neuroottinen itsekritiikki vaivaavat molempia yhteyksiä. Ne, jotka uskaltavat puhua työelämässä ja kotona, avaavat sanallisen arkkunsa myös tiedon valtateillä.

Lieveilmiöitäkin esiintyy, kun nimimerkkien taakse piiloutuvat ihmiset heittävät lokaa toistensa päälle esimerkiksi keskustelupalstoilla. Haittaohjelmien kirjoittajat ja heitä seuraavat rikolliset eivät ole jättäneet tilaisuutta käyttämättä. Silti kyse ei ole Webistä sinänsä, sillä aivan samalla tavallahan elämä pyörii Webin ulkopuolella. Väärinkäytökset ovat kuitenkin saaneet Webin vastustajat liikkeelle. He hakevat perusteluita Webin kelvottomuudelle negatiivisuudesta unohtaen, että tulikin voi olla hyvä renki, mutta huono isäntä. Silti kukaan ei tosissaan ala kampanjoimaan tulta vastaan.

Kysymys on pohjimmiltaan siitä, miten tätä välinettä käytetään. Mitä useampi maan hiljaisista uskaltautuu mukaan, sitä demokraattisempi Webistä tulee. Samalla lieveilmiöiden osuus prosentuaalisesti vähenee eivätkä ne saa enää niin paljon huomiota, mikä on omiaan vähentämään kielteistä käytöstä. Sille on sitä vähemmän perusteita, mitä vähemmän se kiinnostaa ihmisiä.

Webbi on uusi väline. Sen kanssa ei ole mitään ehdottomia sääntöjä vaan käytäntö muovaa, mihin suuntaan se kehittyy. Sosiaalinen rakenne tulee entisestään individualisoitumaan perhekokojen pienentyessä ja vapaa-ajan lisääntyessä. Koneenrikkojat löytävät jatkuvasti arvosteltavaa nykykehityksestä, vaikka se on luonnollinen jatkumo elinkeinorakenteen, välineiden ja perhepolitiikan muutoksista. Olisi luonnotonta, jos yhden hengen taloudet käyttäytyisivät kuin entisaikojen suurperheet. Samalla kun yksinäisten määrä kasvaa, pienenee myös heidän sukukuntansa, koska se niin ikään muodostuu yksinäisistä ihmisistä tai yhden kahden lapsen ydinperheistä. Yksilön on ryhdyttävä onnensa sepäksi.

Valitettavasti kehityksen ulkopuolelle jää kovin herkästi, jos pitäytyy vanhoissa konsteissa tai antaa estojensa ja/tai epävarmuutensa määrätä tahdin. Toivottavasti Webbi lunastaa pitkällä aikavälillä paikkansa siinä mielessä, että siitä tulee mahdollisimman monen itsellisesti elävän nykyihmisen uusi vuorovaikutusväline, koska sellaisen löytyminen muualta saattaa olla vaikeaa. Tietysti kaikenlaisia yhdessäolon seminaareja ja kursseja järjestetään, mutta ne ovat kalliita ja vaativat erikoispanostamista. Tähän usealla ihmisellä ei ole joko rahaa tai aikaa. Webbi on niitä varten, jotka vaikuttavat sen kautta. Se on kaikille mahdollista, kuten se on Webin ulkopuolella.

Kaikki Hiljaisia lauluja -äänitteen lauluni kuunneltavissa

Monien värikkäiden vaiheiden jälkeen olen saanut kaikki Hiljaisia lauluja -äänitteen lauluni nettiin. Yritin laittaa ne hienosti soittolistaksi, mutta jostain syystä se ei onnistunut, vaikka kopioin koodin netistä ja se toimi kotikoneen palvelinympäristössä.

Näin jälkeenpäin ajateltuna tässä ei käynyt kuinkaan. Vierailijalle on ehkä kätevintä ladata laulut yksitellen koneelleen. Ilmeisesti soittolistakin on ladattava kotikoneelle. Ainakin se alkoi sellaista tehdä, vaikka oletin Flash Playerin soittavan laulut palvelimelta. Täytyy tutkia asiaa tuonnempana, jos vaikka löytyisi sellainen konsti, että musiikki tulisi suoraan palvelimelta.

Pääset kotisivulleni tästä. Kun olet kotisivullani, valitse vasemman kehyksen hakemistosta Musiikkia. Tekijänoikeudellisista syistä sivustollani ei ole muiden tekemiä lauluja. Laulut on tarkoitettu yksityiskäyttöön. Kaupallinen käyttö ei ole luvallista.

Copyright 2011 Yelling Rosa Production®

Uusia ilmaisia pääsiäiskortteja

Olen suunnitellut viisi uutta pääsiäiskorttia, joista on kahdenlaiset versiot. Toisiin versioihin on jätetty tilaa lähettäjän nimelle/nimille. Tekstilisäykset tapahtuvat kätevästi netissä toimivalla ilmaisella Picnik-valokuvankäsittelyohjelmalla. Sen voi liittää selaimen lisäosaksi tai käyttää suoraan osoitteesta http://www.picnik.com/ Ainoa ehto korttien käyttämiselle on se, ettei Yelling Rosa-tekijänimeä peitetä. Alla on kuvat yhdestä uudesta kortista. Loput neljä uutta ja kaksi vanhaa pääsiäiskorttia löytyvät osoitteesta https://picasaweb.google.com/yellingrosa/Paasiaiskortit#

Aikaisemmin kotisivustollani on ollut kolme musiikkinäytettä. Nyt niitä on siellä yhteensä kuusi, kun latasin tänään kolme laulua vuonna 1996 tehdyltä Hiljaisia lauluja –äänitteeltä. Tein äänitteen yhteistyössä Jouni Juolan kanssa. Hiljaisia lauluja sisältää myös Jounin teoksia, mutta niitä ei ole odotettavissa nettiin ainakaan toistaiseksi. Keskustelu motellissa –laulun levytin Aarre Hakomäen kanssa 1990-luvun alkupuolella. Kiertelimme tuolloin Pohjoiskalottia duona, jonka nimi oli Forelli. Pääset kotisivulleni klikkaamalla www.yellingrosa.com -linkkiä tai kirjoittamalla sen selaimesi osoiteriville.

 

Voit suurentaa yllä olevat kuvat kaksoisklikkaamalla niitä.

Kauneuden kokemisen vaikeus

Esteettisen elämyksen kokemisen tielle on asetettu monenlaisia formuloita. Saavutettavuutta määrittävät ihmisen mieltymykset, jopa taiteen säännöt siitä, millainen muotokieli tuo parhaan ja jalostavimman kokemuksen vastaanottajalle. Sosiaalisuus ja aatemaailma rajaavat sitä, millaista taidetta pidetään moraalisesti oikeutettuna. Silti hyvin vähälle huomiolle on jäänyt se, että aivan arkipäiväiset asiat voivat olla vaivaamassa mieltä siinä määrin, että elämyksestä tulee lattea tai ei minkäänlainen. Osaksi ihmisen entiteetti koostuu sosiaalisista kytköksistä, mutta ei kokonaan. Ihmisellä on olemassa oma psykologis-individualistinen kenttä, jossa hänen korkein ajattelu tapahtuu. Sen määräytyminen on hänen sisäistä kasvamista ja valmistautumista kohtaamaan kuolema ja kaikki se, mitä on mahdotonta vastaanottaa kenenkään kanssa. Tämä alue on niin hienosäikeinen, että sen tapahtuminen on mahdollista vain otollisissa oloissa.

Usein jokin kriisi, joka koettelee voimakkaasti ihmisen tasapainoa, avaa ovet tähän mystiseen olemisen tasoon. Kuoleman tiedostaminen ja rajallisuus voivat järkyttää, mutta niiden takana on lopullinen vastaus. Se jää usein ilman kaikupohjaa jonkinlaiseksi utuiseksi ja unen kaltaiseksi, josta vastaanotetaan fragmentteja. Ehkä näin on hyvä, sillä liika ja yhtäkkinen tieto voivat olla turmioksi. Näin vain henkilöt, jotka todella janoavat tätä outoa tietämisen tasoa, saavuttavat kauneuden kokemisen pysyvän strategian. Lisäksi on suurena vaarana, että etsijä kuvittelee löytäneensä jotain arvokasta ja alkaa muutamien hajanaisten kokemusten perusteella rakentaa kauneuden olemassa olon korkeampaa periaatetta keksien selityksiä sille, mitä ei ole vielä empiirisesti kokenut.

Uskonnot ja filosofiat ovat pullollaan erilaisia kauneusselityksiä, jotka eivät kauan aikaa tyydytä ihmistä, joka koettaa oppeja seurata. Ne ovat puutteellisia, koska ne ovat syntyneet järkeilemällä, yhdistämällä eri tajunnan tason kokemuksia, kun puhtaassa kokemuksessa ei ole kyse järjestä. Se on siinä lähinnä haitaksi. Lapsenomainen rohkeus heittäytyä esteettisen kokemisen tielle on lähtökohta. Juuri siksi lopullista kauneutta on melkein mahdoton kokea, ainakin jos siitä koettaa tehdä jonkinlaisen kulutustavaran. Kauneus ei tule kutsumalla vaan sattumalta, kun kaikki on sille otollista.

Kauneuden kokemisen tiellä ovat juuri monet lainalaisuudet, jotka tekevät meistä niin kuuliaisia toisillemme, ettemme uskalla heittäytyä tuntemattomaan sillä tarmolla, joka olisi tarpeen. Kytkökset lähimmäisiin saattavat aiheuttaa jopa syyllisyyden tunnetta saavutetusta kauneuselämyksestä. Tässä tilassahan ihminen ei vertaa mitään mihinkään vaan on täysin heittäytynyt johdatuksen vietäväksi. Hän on unohtanut velvollisuutensa lähimmäisiään kohtaan, minkä muistuminen latistaa salamannopeasti tilanteen vain joksikin puolustuspuheeksi tai filosofis-sosiaaliseksi järkeilyksi, jossa perustellaan oikeutta omaan onneen.

Ei onni, joka on osa kauneuden kokemisen tilaa, mitään perusteluita tarvitse. Jos sellaista vaadittaisiin, onni olisi keksitty käsite ikään kuin henkisen oivaltamisen poliittista tai uskonnollista toimintaa, jossa täyttymys mitattaisiin tiettyjen määreitten toteutumisella. Ja kuitenkin kyse on siitä, miten Buddha kuvasi elämää, kun häneltä kysyttiin, mitä elämä on. Hän vertasi sitä tilanteeseen, jossa ihminen roikkuu rotkon reunalla viimeisillä voimillaan tietäen kohta putoavansa kuolemaan, ja silloin auringonsäde kultaa kielekkeen kiviseinämän niin, että kuoleva hetkeksi unohtaa kohtalon. Tuona vapautuksen hetkenä kaikki ennalta määrätty ja odotettu sekä kuvattu muuttuu silkaksi onnen tunteeksi, minkä saavuttaminen on melkeinpä aina sattuma. Ainakaan se ei tule sosiaalisen velvollisuuden kello kaulassa.

Kauneuden kokeminen on harvinaista. Silti olen tavannut ihmisiä, jotka ovat niin puhtaalla ja harmittamattomalla tavalla naiiveja, että he varmasti kokevat maailman rikkaasti ilman tunnontuskia. Lapsena meillä kaikilla on kauneuden kokemisen kyky. Valitettavasti tuo valmius katoaa iän karttuessa määritteiden vallatessa alaa mielissämme. Lopulta meistä tulee suorittavia sosiaalis-ekonomisia yksikköjä, jotka pyörittävät maailmaa, jossa elämme.

Tuo ennalta määrättävyys tekee maailmasta sellaisen kuin se on. Se ei ole sinänsä epäkaunis tai paha vaan ainoastaan kaavamainen. Tuosta säännönmukaisuudesta on tullut korvike puhtaalle kokemiselle, tila, joka tuo ihmisille ennen kaikkea turvallisuutta. Siksi se on tavoittelemisen arvoinen. Kaavamaisuus rauhoittaa mieltä ja poistaa stressiä, koska on olemassa säännöstö, jota noudattamalla ei tarvitse vaivata itseään, mennä uusille ja tuntemattomille urille. Kunnianhimo ja tekemisen tarve tulevat toteutetuksi valmiissa maailmassa metodeilla, joita voi nopeasti perustella muille ja tehdä näin itsensä ymmärrettäväksi ja sosiaalisesti hyödylliseksi.

Kauneuden kokeminen on yksinäistä puuhaa ja puhdistuminen yhtaikaa jonkun tai joidenkin kanssa on vielä vaikeampaa kuin yksin. Silloin tulee eteen dialogia, joka on aina kompromissien tekemistä. Kauneuden kokeminen, jota taide pyrkii edistämään, edellyttää kykyä sietää yksinäisyyttä ja syyllisyyttä. Avoin mieli ja viehätys uusiin elämyksiin auttaa tällä tiellä. Itse vasta opettelen avoimuutta.

Timantteja hangessa

Mieleeni muistui kaksikymmentä viisi vuotta sitten tapahtuneet asiat. Olin tuolloin opiskelemassa Korpilahdella. Menossa oli avioeroprosessi ja kaikki tuntui turhalta. Pimeä talvi säesti epätoivoisuuttani, mietin: selviänkö tästä. Silloin yhtenä myöhäisenä iltana, kun kävelin opinahjosta asunnolleni, näin hangessa kimalletta. Jääkiteet loistivat kuin timantit pimeässä, kun kuunvalo kävi niihin. Jostain syystä se teki minut käsittämättömän onnelliseksi. Tuosta välikohtauksesta, missä valo hyökkäsi pimeyttä vastaan, alkoi toipuminen elämään. Usein lähdin iltasella ulos kävelemään, etsimään jalokiviä. Niitä löytyi ja alkoi vähitellen näkyä vuorokauden ajasta riippumatta pinnoilla kuin pinnoilla.

Tapaus oli niin ihmeellinen, että se on pakottanut minut miettimään kaikkea uudesta näkökulmasta. Jotakin suurta ja voimakasta, joka pitää meistä huolta synkimmilläkin hetkillä täytyy olla olemassa. Aina ja kaikkialla se ei saa puheenvuoroa, mutta se ei sulje pois mysteeriä. Joskus pimeys kestää vain liian kauan ja pelastus myöhästyy. Minun tapauksessani se tuli kreivin aikaan. Odottaminen on kannattanut, kuten runossani kerron, on minusta tullut jo isoisä. Olisin vajaa tästä kokemuksesta ilman jäärihkamaa. Niin rihkamaa, sillä eipä hangen koruista kanissa paljoa makseta, ei niillä ole arvoa arjen maksuvälineinä.

Kannattaako tuota voimaa pukea johonkin tiettyyn muotoon? Sitähän on yritetty ja se on synnyttänyt erimielisyyttä, jopa sotia. Aatteiden ja uskontojen kannattajat ovat pitäneet omaa tulkintaansa parhaana ja omaa pelastustaan niin oikeana, että ovat lopulta tappaneet toista tulkintaa kannattaneet. Näin hangen timanteista on tullut veriuhreja eikä se ole palvellut kenenkään etuja, ei pelastanut ketään synkästä yöstä elämään. Siksi jätän tulkinnat sikseen ja olen pelkästään kiitollinen siitä, mitä näin kauan sitten pimeässä yössä. Tuo muisto kannattaa yhä elämää. Ja sitten runo:

 

Timantteja hangessa Silloinkin joku piti minut elossa, kun avioero repi maailmasta kuiskien korvaan unohduksen ihanasta syvästä unesta. Silloin kimalsi lumessa kiteet kuin timantit. Ne toivat takaisin elämään, vähäpätöisimmistä vähäpätöisimmät. Ne saivat odottamaan ja sitten taas toivomaan ja ajan sivujen kääntyessä on tullut minusta isoisä.

En tiedä, tekeekö runo kunniaa tapahtuneelle. Onpahan hetki kuitenkin arkistoitu ja joskus se voi esiintyä paremmin edukseen, pukeutua koreampaan asuun. Tosin ehkä on parasta, että vaatimaton sävy ja asu ovat esillä. Se vaatettaa kontrastia. Liika hangen koristelu voisi viedä pieniltä jalokiviltä särmän.

Copyright 2011 Yelling Rosa Production®

Viideskymmenesyhdeksäs vuosi alkoi

Viideskymmenesyhdeksäs vuosi alkoi siitä, mihin kahdeksas vuosi loppui: pahanenteilevä kolina ja kalske kuuluvat kiintolevyn pyöriessä pöytäkoneeni kotelossa. Ei siinä tarvitse soveltavaa tiedettä, kun sanon sen tietävän kuolemaa. Siksi olen ottanut nopeasti kaikista tärkeistä tiedostoista varmuuskopiot ja siirtänyt sellaisia tiedostoja, joita uskon pian tarvitsevani läppäriini. Tosin minulla on varmuuskopio koko kiintolevystä. Kopio sisältää kaikkien koneella olevien työtiedostojen lisäksi ohjelmat ja rekisterimerkinnät. Silti en varauksetta liputa koko kiintolevyn sisällön palauttamiselle, sillä en ole koskaan onnistunut niin, ettenkö olisi joutunut rustaamaan käsin Windowsin rekisteritiedostoja. Aikaa on kulunut niin paljon, että asennustiedostojen ajaminen olisi ollut helpompaa, koska rekisteritiedot päivittyvät silloin automaattisesti.

Uudelleen asentamisessa on myös hyvät puolensa. Silloin pääsee turhista ohjelmista eroon ja kone pysyy nopeana. Turhakkeita on päässyt kertymään. Varsinkin viime viikkoina olen etsinyt auttavaa ohjelmaa kotisivun tekoon. Sellaista ei ole löytynyt ja käsin koodaaminen on edelleen parasta terapiaa hyvien sivujen synnylle. Jossain vaiheessa paljon automaattitoimintoja sisältäville web-editoreille tulee seinä vastaan. Silloin hihat on käärittävä ja mentävä raivaamaan koodirisukkoa paljain käsin. No, näin sivuihin saa persoonallisen leiman. Käden jälki näkyy.

Uskon kiintolevyni romahtavan tulevana viikonloppuna. Se on sitten toinen kerta vuoden aikana. Harmittaa alkaa koko ruljanssi alusta, kun tietää siinä kuluvan paljon kahvia ja tupakkaa ennen kuin kirjoittimet, varmuuskopioasema, musiikkilaitteet ja ohjelmat sekä työtiedostot taas pyörivät. Kaukaa viisaana olisi pitänyt panna ylös kaikki asennusjipot, joita netistä on vuoden aikana etsinyt. Jotenkin sellainen aina jää, kun ihminen tahtoo elää hyvässä uskossa ja ei usko heti kohta uuden levyrikon mahdollisuuteen. Silti kuinkahan monesti ihmiset pysähtyvät ajattelemaan, että koko tekniikka on enemmän tai vähemmän ylibongattu juttu. Tietokoneen parissa vietetystä ajasta kuluu leijonan osa kaikkeen muuhun kuin itse työntekoon. Firmoissahan se vielä menee, kun mikrotukihenkilöt ratkovat ongelmia, mutta yksinäiset sudet joutuvat raapimaan vain päätään ja tulemaan toimeen omillaan eikä se aina ole kovin paljoa uuden ongelman edessä.

Olisin vallan onnellinen mies, jos voisin vain kirjoittaa ja päivittää kotisivujani ilman tietotekniikan kanssa painimista. Olen haaveillut, että tietyn osaamistason jälkeen jää enemmän aikaa niille tehtäville, minkä vuoksi tietokoneet ovat tehty. Niin ei tule käymään, sillä kehitys vilistää koko ajan eteenpäin ja uutta oppimista syntyy päivittäin. Siihen on vastattava tai jää vähitellen pois kyydistä. Kotisivujen kohdalla koodit ja tekniikat kehittyvät koko ajan eikä pian osaisi päivittää sivuaan, jos ei jatkuvasti seuraisi muutoksia. Esimerkiksi HTML-koodi on uudistumassa kokonaan. Tietysti tämä on oma valinta. Jos tekniikka ei olisi niin kiehtovaa, en istuisi niin paljon sitä pohtimassa. Seuraavaksi panen maaten.

Tässä on yö ehtinyt pitkälle, kun tätä artikkelia ennen tutkin Wordpress-palvelun pystyttämistä omalle sivulleni. Minulla on ollut virtuaalipalvelin vuoden alusta, mutta en ole vielä ottanut sitä julkisesti käyttöön vaan pidän sivujani vieraalla. Oma palvelin mahdollistaa tietokantojen käytön. Olen niiden kanssa noviisi, joten tulevat kuukaudet mennevät uutta opiskellessa blogiartikkelien ja runojen kirjoittamisen sijasta. Ei mahda mitään, mutta ehkä jo ensi vuonna … no, eipä se taida muuttua … ensi vuonnakin opiskellaan uusia asioita.