sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Tiedon kieltäminen voi olla vaarallista

Vaarallinen tieto

Tieto,
jota ei uskalla
tunnustaa todeksi,
käy salakavalaksi.
04/8-11

Miete syntyi, kun ajattelin joitakin maailman kirjallisuuden kertomuksia, joita aiemmin olen tosin pitänyt liioiteltuina, ja lähimmäisteni kohtaloita. Niissä ei tietoa aina ole uskallettu vastaanottaa vaan se on joko kielletty, yritetty unohtaa tai syy tiedon epämieluisista seurauksista on otettu kokonaan omalle kontolle. On alitajuisesti ajateltu, että omien päätelmien negatiivisuus on parhaiten kestettävissä uhraamalla itsensä ja usko omaan päättelykykyyn. Taustalla on tietysti myös puhdas lähimmäisen rakkaus: ei haluta kanssaihmiselle negatiivisia piirteitä taakaksi asti.

Eräs tuttavani on kärsinyt tilanteesta erikoisesti. Hänelle on tullut ongelmia itsensä kanssa yleisesti, koska päättelykyvyn epäileminen yhdessä asiassa on johtanut siihen, että hän epäilee sitä nyt aina. Logiikkahan kärsisi muuten. Toinen tie olisi hyväksyä se, että ihmiset, joiden käytöstä hän ei halua uskoa todeksi, ovat liikkeelle itsekkäin motiivein. Järkevästi ajateltuna ei kai tuo itsekkyyskään nyt niin tavatonta ole. Sitähän on kaikissa ihmisissä enemmän tai vähemmän.

Loppujen lopuksi asetelma kaartuu ajattelijaan itseensä. Hän todennäköisesti kokee itsensä jossain suhteessa puutteellisena ja on tämän vuoksi taipuvainen etsimään vikaa itsestään siinä, missä toinen vahvemmalla itsetunnolla varustettu ihminen vain viittaa kintaallaan. Tietysti on hyvä mennä itseensä, mutta tässä on lupa olla kohtuullinen. Jos ei osaa olla suopea itseään kohtaan, se kostautua voimien loppumisena enemmin tai myöhemmin.

On varmasti aina yksilöllistä, miksi ihminen ei luota itseensä ja siihen, että hänellä on oikeus olla oikeassa eikä säikähtää heti ensimmäisen poikittaisen mielipiteen kuultuaan, mutta lapsuuden kokemuksilla on varmasti osansa. Kaikkea on tietysti mahdotonta vierittää kokemuksien piikkiin. Joskus ihmiset voivat eksyä liiallisen ymmärtämisen pauloihin aivan sulaa naiiviuttaan, mutta avain on tosiasioiden myöntämisessä. Ne eivät aina voi olla mieluisia, mutta silloin on järki otettava kouraan ja muistettava se, minkälaiseen kaaokseen voi oman elämänsä ajaa, jos kieltää negatiivisen tiedon ja/tai syyttää siitä yksisilmäisesti itseään. Kieltäminen voi muuttua salakavalaksi mysteerioksi, joka alkaa ohjata elämää arvaamattomalla tavalla, kuten edellä mainitun tuttavani tapauksessa.

Toki puhun tässä äärimmäisestä vaihtoehdosta. Useinhan ihminen on realisti ja vain joskus jossain yksittäisessä asiassa antaa liikaa valtaa tunteilleen ja puutteilleen. Sekin, että kieltää totuuden ajan mittaan muuttuu usein realiteettien hyväksymiseksi. Vaarallinen tieto -mietteen taustalla on kuitenkin tositilanne, vaikkakin ehkä enemmistölle vieras.

Lisää päiväkirjamerkintöjäni Muistikirja-blogissani: http://www.yellingrosa.com/wordpress/

sunnuntai 28. elokuuta 2011

Rauhaa maailmaan 2011–ilmaiskortti

Olen jatkanut ilmaiskäyttöön tarkoittamieni korttien julkaisemista. Tänään on vuorossa Rauhaa maailmaan 2011 –kortti. Se on ensimmäinen julkaisemani kortti, josta ei tule editoitavaa versiota. Tämä johtuu siitä, että kortti on tarina sinänsä. Sen merkitys katoaisi, jos kuva kulkisi muulla kuin rauhan asialla. Aluksi minulla oli vain vektoriohjelmalla tekemäni intiaanitytön kuva, mutta koska sen katseleminen rauhoitti minua ja ystäviäni, kehittelin ideaa vielä pitemmälle. Päättelin tytön haluavan olla viemässä rauhallisuutta laajemmallekin kuin välittömästi itsensä ympärille. Lisäsin kuvaan tekstin, jonka voi ymmärtää myös tarkoittavan tilaa, jossa ei ole sotia, samalla kun henkisen rauhan merkityksen tarpeellisuus tulee esille. Fraktaalinauhan lisäsin kuvan vasempaan laitaan tasapainottamaan kuvaa, ettei se kallistuisi liika oikealle. Toivottavasti ratkaisuni ovat iloksi myös sinulle. Nämä sellaisenaan käytettävät kortit eivät varmaankaan ole korttieni käyttäjille ongelma, koska editoitavia kortteja on jo runsaasti ja niitä tulee koko ajan lisää.

Jos haluat lisätä oman nimesi ja/tai terveisesi, kun lähetät kortin eteenpäin, tallenna se tietokoneellesi ja tulosta kuva kartongille. Ilmaisella PhotoScape-ohjelmalla. voit liittää kortin useaan kertaan kartongille, jolloin paperia ei mene hukkaan. Leikattuasi kortit irti kartongista, voit kirjoittaa terveisesi ja vastaanottajan osoitetiedot kääntöpuolelle ja lähettää kortin postitse ystävillesi tai panna sen kirjekuoreen. Toinen mahdollisuus on liittää kortti osaksi sähköpostia, ei siis liitteeksi. Tämä tapahtuu Outlookissa ja varmasti muissakin sähköpostiohjelmissa siten, että klikkaat hiirenosoittimella kirjoitusaluetta ja valitset nauhasta Lisää-komennon ja sitten painat Kuva-painiketta jolloin saat esille Resurssinhallintaikkunan, mistä voit valita Rauhaa maailmaan 2011 -kortin. Kun kortti on nyt kirjoitusalueella, voit helposti lisätä kortin viereen tai alapuolelle terveisesi ja allekirjoittaa ne. Kaikki on kunnossa, kun kortti on alla olevan kuvan mukaisesti sähköpostisi kirjoitusalueella. Se onnistuu helposti pienellä harjoituksella.

XxAfo011aEsim

Itse kortin löydät osoitteesta https://picasaweb.google.com/yellingrosa/Postikortit#.

JK. Joskus PhotoScape-ohjelman lataussivun aukeaminen kestää niin kauan, että selain aikakatkaisee haun. Tämä ei ole vaarallista. Osoitteessa on vain ruuhkaa. Jos näin tapahtuu, yritä avata yhteys myöhemmin uudelleen.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Ilmaisia digipostikortteja

Olen kerännyt suunnittelemiani digipostikortteja Picasan verkkoalbumiin: https://picasaweb.google.com/yellingrosa/Postikortit# Korteista on kaksi versiota. Ensimmäinen on tarkoitus käyttää sellaisenaan tai voit  lisätä oman nimesi sille varattuun paikkaan. Toinen versio on sitten vapaasti editoitavissa tekstin osalta, kunhan tekijänimeä ei peitetä. Omat tekstilisäykset voi kätevästi tehdä ilmaisella Photoscape –valokuvankäsittelyohjelmalla. Voit ladata sellaisen osoitteesta http://www.photoscape.org/ps/main/download.php

Kortteja ei ole lupa siirtää muualle kopioitavaksi ja niiden lähde on tarvittaessa mainittava. Värien ja kuvioiden lisääminen ei ole sallittua vaan editoiminen tarkoittaa tekstin lisäämistä korttien niihin versioihin, joissa sellainen on mainittu mahdolliseksi. Kaupallinen käyttö ei ole luvallista.

Osan korteista esittelen kotisivustoni Postikortteja-sivulla, osoite: http://yellingrosa.com/kortit01.htm mutta en ehdi kaikkien kohdalla toimia niin. Ne ovat kuitenkin kaikki kerätty verkkoalbumiin. Toivon, että korttini tuottavat sinulle iloa ja lähetät niitä ystävillesi. Ehkä ne inspiroivat sinua keksimään omia värssyjä ja liittämään nimesi.

Tällä hetkellä verkkoalbumissa on yli 30 korttia. Niitä tulee sinne parin kortin viikkovauhdilla, joten kurkkaamassa kannattaa käydä aina silloin tällöin.

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Opi, älä opeta

Nyt esittelyvuorossa on kuudes afokortti, jonka olen suunnitellut. Kortti sisältää Opi, älä opeta –mietteen. Löydät sen sivustoni Postikortteja –sivulta. Korttien ulkoasussa on hyödynnetty keskusornamenttiasettelua. Uskon jatkavani tällä tiellä vielä jonkun aikaa. Minulla on jo mielessä seuraava yhtenäinen afokorttien asettelu, mutta en paljasta sitä vielä tässä vaiheessa.

Miete kuvaa lyhyesti sitä, miten oppiminen on mahdotonta, jos koko ajan pitää kiinni omista pasmoista. Uskon, että sellainen on aika yleistä. Jokainen etsii turvallisuutta ja samanlaisuus luo illuusion tästä. Samanlaisuus on kuitenkin silmän lumetta, koska me kaikki olemme erilaisia ja tämä erilaisuus tulee vallitsevaksi jossain vaiheessa. Silloin voimme tietysti jatkaa kanssaihmisen opettamista tai yrittää oppia hänen tapojaan.

Mukavuudenhalu on toinen tekijä, joka estää meitä vaivautumasta oppimaan. On helppoa, kun kaikki menee rutiinilla. Työ sujuu pompuitta ja vapaa-aika on paremmin hyödynnettävissä. Eri asia sitten on, kenen harrastuksia vapaa-aikana harrastetaan. Ilmeisesti sen osapuolen, jolla on paremmat manipuloimisen taidot. Ehkä toinen jää suosiolla kotiin: alistuu tai kyllästyy.

Tämä kaikki on luonnollista enkä itsekään olisi tuollaista ohjetta kirjoittanut, jos en aina silloin tällöin syyllistyisi oman maailmani kauppaamiseen kanssaihmisille ja/tai olisi joutunut muutostyönkohteeksi. Käytännössä on varmasti pakko pitää puoliaan, mutta ehkä joskus on hyvä kuunnella, katsella ja oppia. Ainakin se luo pohjaa toisen ihmisen ymmärtämiselle. Siinä ainakin minulla on oppimista.

Joku voisikin sanoa, että nythän minä syyllistyn muiden opettamiseen. Tilanne on kuitenkin se, että kaikki nyt Postikortteja –sivulla esittelemät ja/tai Picasan verkkoalbumissa julkaistut mietteeni ovat ohjeita minulle itselleni. Ne ovat ikään kuin huoneentauluja. Ehkä ne ovat jollekulle vierailijalle lohduksi, koska erilaisuudestamme huolimatta meillä ihmisillä on paljon yhteistä kosketuspintaa. Reagoimme tunteella ja järkeilemme terveen itsestä huolehtimisen ja kanssaihmisen huomioimisen välillä.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

Kenelle aforismeja kirjoitetaan

Mitä tiukemmaksi ja pelkistetymmäksi teksti käy sitä suurempi on mahdollisuus, että puhetta ei enää ymmärretä. Lyhyys ja ytimekkyys kuuluvat kuitenkin mietelauseiden lajityyppiin, mikä on saanut jotkut aforismien ympärillä touhuavat ihmiset vaatimaan yksilöllistä esitystapaa selkeyden uhalla. Persoonallisuus onkin ainoa tapa erottua muista kirjoittajista, koska auringon alla ei ole ajateltu mitään uuttaa vuosituhansiin, ehkei sitten sen, kun ihminen alkoi operoida käsitteillä ja kuvaamaan niitä sanoilla. Puhe tuli ensin ja oli aluksi hyvin konkreettista käsitellen elämisen ehtoja ja pärjäämistä luonnon armoilla. Sittemmin vapaa-ajan lisääntyessä kieli on lähtenyt omille teilleen ja ilmeisesti tulee vieraantumaan yhä enemmän arkipäivästä. Yhden äidinkielen tilalle tulee monta erityiskieltä, joita ymmärretään vain ammattia harjoittavien keskuudessa. Sen syntaksi ei avaudu muille kuin kyseisen ammatinedustajien luoman kulttuurin ihmisille. On totta, että kulttuuria syntyy vieraiden vaikutteiden sulautuessa traditioihin, mutta kohtuus olisi hyvä säilyttää kaikessa. Taiteen tarkoitus on kuvata asioita, mutta mitä erikoisuus hyödyttää, jos kukaan ei ymmärrä taiteilijan muotokieltä jääden täysin sen kuvauksen ulkopuolelle.

Edellä mainittuun viitaten olenkin jonkin verran karttanut aforismien kirjoittamista. Jos ihmiset ovat ymmärtäneet niitä, ne ovat olleet ns. asiantuntijoille liian tavanomaisia. Abstraktimpi, eli ennen esittämätön tapa, ei sekään ole ollut hyväksi. Sitä ei tosin ole moitittu tavanomaiseksi, mutta asiantuntijoita en ole saanut liikkeelle. Ehkä joku lannistuisi vastaavassa tilanteessa, mutta kosketuspinnan puuttuminen ei johdu sanottavan sisällöstä tai omasta ufoilusta vaan siitä, että kirjoittaja ja lukijan spesifioitunut sivistys ovat erillään toisistaan. Lukijan olisi pitänyt kulkea melkeinpä sama elämäntie kuin minun ja omata tarpeeksi persoonallista samankaltaisuutta kanssani, että hän ymmärtäisi sisällön pelkästä ilmassa leijuvasta vihjeestä, ruumiinkielestä, joka on siirretty paperille. Tämä on koko tavalla mahdotonta. Ei edes nero onnistu maalaamaan maisemaa katsojalle siveltimen vedoin, joita ei ole käytetty aikaisemmin. Tietysti on tuhansia tapoja käyttää sivellintä ja loihtia kuvia paperille, mutta abstraktin kuvataiteen kanssa ollaan usein samassa tilanteessa kuin modernin mietelauseen kanssa. Se on erikoista, mutta mitä sitten. Kukaan ei innostu.

Kerran sadassa vuodessa meillekin toki tulee muutama kirjoittaja, joka taitaa uuden ja ymmärrettävän tavan ilmaista meidän kaikkien mietteitä. Mitä sitten tämä kaikki muu teksti on? Ammattipiireissä löydetään jo kymmeniä innovatiivisia sanailijoita, mutta ainakin minulle heidän haikut ovat jääneet selkiintymättömiksi henkäisyiksi. Kyse ei ole suosimisesta vaan eriytymisestä. Kuten jo edellä totesin, että eriytynyttä esitystä ymmärtävät vain asialle omistautuneet. Pienessä maassamme käy helposti niin, että harrastajista tulee tuttuja toisilleen. Lukuisien keskusteluiden eikä aforismien ansiosta ihmisistä tulee toisilleen tuttuja ja he ymmärtävät toistensa arjesta kaukana olevia ajatuksia paperilla. Ehkä niin on hyvä, koska muuten kukaan ei uskaltaisi yrittää mitään uutta jo kaiken sanotun suhteen. Uusi esitystapa ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että olemme kuulleet kaiken jo aikaisemmin.

Onko tavanomaisella muoto- ja esityskielellä sitten enää mitään virkaa, kun pitää lyödä uuteen suoneen. Uskon, että valtaosa ihmisistä lukee mielellään arkikielisiä mietteitä, koska oivallukset tuottavat mielihyvää. Harva ihminen on sivistänyt itseään sillä tavalla, että hallitsisivat vuosituhansien mietelauseet vaan ne ovat upouutta herkkua tämän päivän kirjoittajan kynästä. Kirjoittajatkaan eivät ole plagioimassa ketään vaan todella ovat oivaltaneet jotain ensimmäisen kerran ja haluavat jakaa oivaltamansa tärkeän totuuden. Hyvin pian, varsinkin jos he antavat tekstejään arvosteltavaksi, he kokevat pettymyksen, kun se ja se on aikaisemmin vääntänyt saman asian paperille. Arvosteltavaa kehotetaan sanomaan asia luovemmalla tavalla tuorein kielikuvin. Valitettavasti kahden lauseen virkkeeseen ei kovin montaa kielikuvaa mahdu niin, että ajatus olisi vielä esillä. Arvostelijoiden ja vaikuttajien mielestä näin vain pitää tehdä, vaikka he itsekin pian vieraantuvat esityksestä, jos eivät tunne kirjoittajaa muuten tai satu olemaan absoluuttisesti samalla taajuudella. Syynä on sosiaalinen eristäytyneisyys, kuten edellisessä kappaleessa toisin sanoin totesin.

Kaiken tämän tiedostaen olen kuitenkin päättänyt pistää ajatuksiani esille. Esitystavassani en tarkoituksellisesti lähde hakemaan erikoisuuksia ollakseni ainutkertainen. Jutun pitää tulla pakottamatta. Uskon, että mietteeni voivat tuottaa ahaa-elämyksiä, vaikka en toki keksi mitään sellaista, mitä ihmiset eivät olisi keksineet aiemmin. Suolana tässä on se, että jo kertaalleen sanottuja ajatuksia on miltei loputtomasti. Kukaan ei ole kuullut niitä kaikkia tai ehtinyt oivaltamaan loputtomasti. Jos joku on liian tuttua, se on sitten työtapaturma ja osoitus minun rahvaanomaisuudesta, kun innostun jostain yleisesti tiedetystä. Minulle se on kuitenkin ollut jossain tilanteessa merkittävää. Näin on inhimillistä, että oletan sen olevan helmi muillekin.

Koetan välttää sellaisten kuvien käyttöä, jotka edellyttäisivät tietoa jostain arkipäivän ulkopuolella olevasta. Filosofia on jotain sellaista, mikä edellyttäisi samojen kirjojen lukemista ja teesien tutkimista. Toki jokin pitkälle kehitetty teoreema voi sellaisenaan aueta, vaikka ei kuuna päivänä olisi ajattelijan kirjoja avannut. Filosofian kohdalla oivaltaminen onkin helpompaa, koska ajattelijat eivät pyri tarkoituksellisesti esittämään itseään käsittämättömällä tavalla vaan on heidän etunsa, että mahdollisimman moni ymmärtää heidän kehitelmiään. Kuinka omaperäinen minä sitten olen tavanomaisin keinoin, jää lukijan arvioitavaksi. Toivottavasti omaleimaisuus kuitenkin näkyisi, vaikka snobbaileminen ei ole luvallista. Pelkään silti tavanomaisuudessanikin joskus syyllistyvän siihen, että sanon jotain, mikä edellyttää samoja kokemuksia kuin itselläni. Sellaisen karsiminen ei kuitenkaan ole mahdollista, koska persoonallisuus ei ole pelkästään geenejä vaan ihmisen luonne kasvaa myös kokemuksen myötä.

Otan yhden esimerkin, vaikka koskaan ei saisi selittää kirjoittamisiaan. Seuraavassa lause näyttää aivan tavalliselta, mutta omasta mielestäni se sisältää ytimen. Siinä on tavanomainen tieto pakattuna. Esitystavassa ei ole mitään arkipäivästä poikkeavaa. Se pelaakin sillä toivolla, että sisältö ja oivallus puhuvat sen puolesta, tekevät sen tarpeelliseksi.

Hyvä ihminen
ei ole täydellinen.

Aika rankka väitös, mutta juuri siinä piilee mietteen omaperäisyys. Sen lukeminen ei tuota kenellekään vaikeuksia eikä se vaadi kuin elämänkokemusta. Jos lisäisin siihen välttämättä-sanan, siitä tulisi klisee. Näin siinä on mahduttamista ja oivaltamista. Ei ole selvää, mitä se tarkoittaa, vaikka onkin täysin loogista puhetta. Toivon, että tämä on sen kaltaista abstraktisuutta, joka on arjen käytössä. Joskus pysytellessään arkipäivän esitystavassa tulee varmasti sanottua päivänselvyyksiä, mutta parempi sekin kuin olla käsittämätön. Toivon, että näin kirjoitan aforismeja ihmisille enkä arvostelijoille.

Kerään ajatuksiani suunnittelemilleni postikorteille, joista jotkut esittelen tällä kotisivustoni Postikortteja -sivulla. Kaikkia kortteja en ehdi esittelemään, mutta niin esitellyt että esittelemättömät kortit on koottu osoitteeseen http://yellingrosa.com/Free Poscards Kotisivustoni Postikortteja –sivulla tulee olemaan edelleen kaikenlaisia kortteja, joten kannattaa vilkaista niin Postikortteja -sivulle kuin verkkoalbumiinkin. Yritän kertoa jotain avartavaa silloin, kun esittelen korttejani. Valitettavasti aika on rajallista. Kaikkea ei ehdi, vaikka kuinka haluaisi.

Tällä hetkellä verkkoalbumissa on kolme afokorttia. Tänään esittelen Postimerkkejä-sivulla Jokainen ihminen –mietteen. Lisää tullee vähitellen.

Torniossa 24 päivänä heinäkuuta 2011
Yelling Rosa

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Ansaitseeko syntymäpäiväsankari kruunun

Tänä sunnuntaipäivänä törmäsin tulisen näköisiin kukkiin ystäväni puutarhassa. Hän kertoi minulle, että kyseessä oli keisarinkruunu eli ruskolilja. Jo kuvan ottohetkellä näin mielessäni, miten pippurisen kortin sen avulla saa suunniteltua. Hieno homma, sillä olen jo pitkään miettinyt, millaisen syntymäpäiväkortin teen. En halunnut siitä liian tavanomaista, mutta jonkun verran traditiota saisi olla jäljellä. Siinä vaiheessa en arvannut, että pelkkä uudenlainen kukkavalinta saisi niin paljon vaihtelua aikaan. Kukan terälehtien väri johdatteli minut valitsemaan taustaväriksi sen ominta punaista.

Tekstin jätin tarkoituksellisesti pelkistetyksi. En kohottanut kirjaimia tai laittanut niihin kuin yhden värin, koska näin kukan komeudelle jää enemmän tilaa. Tapani mukaan olen tallentanut kortista myös tekstittömän version, johon jokainen voi itse kirjailla kirjaimet käyttämällä vaikka ilmaista PhotoScape –kuvankäsittelyohjelmaa. Sen voi ladata itselleen osoitteesta http://www.photoscape.org/ps/main/download.php

Nyt on sitten sinun vuorosi päättää ansaitseeko sinun syntymäpäiväsankarisi kruunun päähän. Varmasti hän niin hyvä tyyppi on. Löydät postikortin osoitteesta http://www.yellingrosa.com/kortit01.htm Lisätietoa kauniista keisarinkruunusta on raapustettu tänne.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

Sanat voivat olla autonomisia

Maanantaina olin tapani mukaan päivittäisellä pyörälenkilläni, kun tapasin kevyen liikenteen sillalla tuttavani. Hän puhui runojensa julkaisemisesta, mutta häntä hirvitti se, jos hän paljastaa liikkaa itsestään. Selän takana puhuminen tuli itsensä paljastamisen kylkiäisenä. Aikamme tarinoituamme kyllästyimme setvimään juoruilemista. Totesimme sen olevan trendi, joka ei mene pois muodista: helpoimmalla pääsee, kun ei korvaansa moiselle loksauta. Ei se saa ainakaan olla este kirjan kirjoittamiselle. Sitä paitsi ihmiset osaavat kyllä erottaa fiktion ja faktan, jos ei nyt suoraan suolla päiväkirjaansa maailmalle. Mies tuntui huojentuneelta. Ehkä kuulemme vielä hänestä.

Siltatapaaminen laukaisi kysymyksen sanojen luonteesta. Onko niillä oma sielu, joka johdattelee meitä aivan kuin huomaamatta paikasta toiseen ja saa meidät laukomaan totuuksia, joiden ei välttämättä olisi tarvinnut nähdä päivänvaloa. Niiden salaperäisyys liittyy siihen, että ne välittävät kuvan lisäksi idean. Ideoille on tyypillistä niiden muuntuvaisuus, mikä vaatii jatkuvaa tilanteen uudelleen arviointia. Sanojen kanssa pitää olla uskomattoman tarkka tai sitten huolettomalla asenteella: siellä maha missä painitaan eli jutellaan sitä minustakin pahaa, kun en paikalla ole. Koska kukaan ei jaksa alati olla skarppina, sanoilla on oma pieni autonominen valtakunta päässämme. Sen tapoja joudumme tutkiskelemaan aina, kun ideoita on tuhlailtu surutta. Se on silloin niin kuin palaverin paikka.

Sanojen autonomia sai minut paljon paremmalle tuulelle ja uskoni ihmisiin palasi hetkessä. On yksinkertaisesti inhimillistä olla välillä hukassa sanomisiensa kanssa eikä niiden väärä valinta ole ilkeyttä vaan näiden taikakalujen luonteen hetkellistä unohtamista. Viime kädessä joudumme operoimaan vaaravyöhykkeessä, vaikka sanan idealuonteen muistaisimme. Me, kun emme voi miellyttää kaikkia. Yhteen suuntaan, kun kumartaa, toiseen pyllistää.

Sanomisen problematiikka tallentui muistivihkooni muutamina toteamuksina. Toteamuksista ei ehkä ole runoiksi asti, mutta sitähän on paha itse tietää, mikä kolahtaa lukijaan ja mikä ei.
Joka tapauksessa:


Kameran kanssa

Kameran kanssa
ajattelen kuvin,
ilman sitä sanoin.
Lauseet ovat viisaampia.
Ne osaavat mukautua.
Maisema pysyy samana,
vaikka ilma muuttuu.
Laitteitta opin.
11/7-11

 

Kuvat eivät muutu

Kuvat eivät muutu.
Ne ovat makkaroita
siskonrunokeitossa.
Lukija maistaa
ja huokaisee:
maukasta
tai kaataa laitoksen
viemäriin.
11/7-11


Lisää runojani löydät osoitteesta http://yellingrosa.com/runot01.htm Klikkaamalla linkkiä pääset suoraan Runoja-sivulle.