Olen aina ollut kiinnostunut siitä karjalaisesta kielestä ja kulttuurista,
jota nykyään löytyy Suomen rajojen itäpuolelta. Onhan minun sukuni luovutetusta
karjalasta ja mummoni kieli oli todella rikasta ja elävää. Sen määrittäminen ei
ole aivan yksinkertaista, koska siinä oli aineksia muualtakin kuin Karjalan
kannakselta. Karjalan kulttuurissa on ollut aina vaikutteita myös venäjän
kielestä, mikä mummoltani käytti luonnostaan. Syntyihän hän Pietarissa 1800
-luvun puolella ja kävi siellä koulunsa. Koska en mummon eläessä arkistoinut
hänen puheitaan, olen unohtanut paljon hänen hersyvästä kielestään. Löytääkseni
taas tuon poljennon olen tutkinut karjalan kieliä ja nyttemmin eestin kieltä.
Vaikka itäisessä Karjalassa on venäläisiä lainasanoja, ne tuntuvat jotenkin
istuvan paremmin kieleen kuin eestiin vakiintuneet lainat, jotka ovat tulleet
germaanisista kielistä, missä ei ole olemassa juuri sijamuotoja, joita taas
venäjän kielessä on kuusi. Näin sieltä lainattujen sanojen sopivuus
itämerensuomalaisiin kieliin on ollut parempi kuin
germaanisien sanojen.
Jotkut eestin kielen sanat kuulostavat hyvin epäsointisilta, kuten tuo
otsikon meditsiiniõde eli sairaanhoitaja. Meditsiini -sana tulee latinan kielen
sanasta
medicus, joka tarkoittaa parantavaa, ja/tai lääketieteen-.
Englannin kielessä
medicine -sana tarkoittaa jo lähes puhtaasti lääkkeitä
tai lääketiedettä. Näin merkitysopillisesti meditsiiniõde on lähempänä
terveydenhoitajaa kuin sairaanhoitajaa (sairaalassa). Tuo sana hirvitys
ihmetyttää myös siksi, että eestin kielestä löytyy
haige- ja
hoidja -sanat eli
sairas ja
hoitaja, jotka yhdistämällä
olisi tullut kelpo suomalais-ugrilainen sana:
haigehoidja eli
sairaanhoitaja. Haige -sanan genetiivi on haige, sillä aikojen saatossa
genetiivin n -pääte on ”kulunut pois”. En tiedä, mikä on eestin kielen vastine
suomen kielen terveydenhoitaja -sanalle, koska sellaista ei sanakirjastani
löytynyt. Sieltä löytyi kuitenkin sana
tervishoid eli terveydenhoito,
joten tämän perusteella saisimme sanan tervishoidja. Ehkä sellainen suuren
suuresta sanakirjasta löytyisikin. Ehkä jopa haigehoidja.
Hoidja -sana saattaa olla yksi niistä sanoista, joita suomen kielestä on
lainattu eestin kieleen viime vuosisadan alussa, jolloin johtava kielenuudistaja
Johannes
Aavikin toimesta eestin kieleen kotiutui joukko uudissanoja. Aavik ehdotti
kaiken kaikkiaan yli 2000 suomen lainaa. Kieleen näistä vakiintui vain noin
kolmesataa sanaa. Esimerkiksi sanat:
aare, aldis, anastada, anuda, erak,
haihtuda, hajameelne, hetk, häirida, julm, kalbe, keigar,
kiinduda, kohelda, korvata, levida, raev, reibas, räige, seik, siirduda,
suhtuda, suvatseda, säilida, sünge, unelm jne (Lähde: Saagem tuttavaks s.
197, Viive Taro ja Helga Laanpere, Otava 1984).
Näin välistä esiintyvästä kankeudesta huolimatta eestin kieli on monessa
suhteessa joustavampi ja sointuvampi kuin suomen kirjakieli, joka on lähes
kokonaan sivuuttanut itäsuomen ja karjalan murteet. Voinkin hiukan ivallisesti
sanoa, että mikä tulee lännestä ei sovi suomalais-ugrilaisiin kieliin. Niin kuin
eestissä ei minunkaan kotonani ollut sellaista väriä kuin punainen.
Punane se oli
syäme väri. Tasapuolisuuden nimissä ei meillä
valkoistakaan tunnettu vaan
valke' (a-kirjain ei juuri kuulunut
sanottaessa), eestissä
valge. Julkaisemassani
postissani,
jonka kirjoitin 22.12.15, oli värssy:
Kui rahusast
Kui rahusast syän
muistoloi kantaa,
niiku seilais maamo
maailmah
vesilöi,
niipalju sil ajal unes
kaik turha ja vähäin
on.
© Yelling
Rosa
20/12 -15
Sanoin tuolloin ja kertaan nyt, että aina välistä pelkään lisääväni omiani
isoäitini kieleen, koska sellaista ei enää missään puhuta. Toisaalta uskon, että
esimerkiksi eestin kieli auttaa soinnin mieleeni palaamisessa. Esimerkiksi
palju -sanan olin unohtanut, mutta kun näin sen suomi-viro-suomi-
sanakirjassani, se oli napakymppi.
Palju on meil syämes. Ja niin kuin
eestin mies tai nainen sanoisi:
Palju õnne laupäevaks kõigile.